Asuntorakentaminen on varmaankin yksi säädellyimmistä teollisuudenaloista. Entisaikaan lähes kuka tahansa pystyi maaseudulla rakentamaan itselleen hirsitalon, joka säilyi isältä pojalle. Talossa ei ehkä ollut mukavuuksia, mutta nykyajan homeongelmista ei ollut hajuakaan.

Nyt pystytään teollisesti valmistamaan taloja liukuhihnalla ja kokoamaan valmis talopaketti pystyyn muutamassa tunnissa. Tuottavuus on kohonnut huikeasti, mutta samalla hinnat ovat karanneet tavallisen ihmisen ulottumattomiin. Yleisesti tunnettua on myös, että työn laatu on huonontunut. Tekijöiltä on kadonnut ammattiylpeys ja jäljelle on jäänyt rahastusmentaliteetti.

Jos joku palkkatyöllään elävä haluaa rakennuttaa talon, hänen on voitettava lotossa tai teetettävä talo perinteiseen tapaan omalla ja tuttavien talkootyönä. Valitettavasti ihmisiltä on kadonnut taito tehdä omilla käsillään ja sen mukana myös kyky arvioida, mitä huonolaatuisesta työstä kannattaa maksaa.

Tärkein markkinavoima on aina asukas, joka on kakkien laskujen lopullinen maksaja. Mutta kun rakennustuotanto on ketjuuntunut, yhteys maksajan ja tuotajan välillä on katkennut. Ainoa keino vaikuttaa omiin asumiskustannuksiinsa on paluu omatoimirakentamiseen ja mahdollisimman suurelta osin luonnon materiaaleista kuten puusta ja kivestä.

Valtio on yrittänyt helpottaa asumiskustannuksia erilaisilla tukimuodoilla. Suurinta määrää tuetaan asuntolainojen korkovähennyksellä. Nuorille ensiasunnon ostajille on tarjolla ylimääräinen korkovähennys. Tuorein julkisuuteen tullut ehdotus on vuokra-asuntojen tuottajille suunnatut verohelpotukset.

Useimmille tukimuodoille on yhteistä, että ne toimivat asunnon lopullista hankkijaa vastaan. Kun ihmisillä on tuen ansiosta enemmän rahaa käytettävissä asumiseen, se tuppaa nostamaan asumiseen hintaa. Ongelmanahan on tarjonnan puute kysyntään nähden.

Rakennusteollisuus ja maanomistus kasvavien kaupunkien ympäristössä on keskittynyttä ja rakentajat pystyvät toimillaan rajoittamaan tuotantoa, jolloin ylikysyntä säilyy ja hinnat jatkavat nousuaan. Asuntojen tarjontaa pitäisi pystyä lisäämään. Kuntien pitäisi kaavoittaa ripeämmin ja luovuttaa tontteja sellaisille rakentajille, jotka tuottavat asuntoja kohtuuhinnoilla sekä myös omatoimirakentajille. Nämä seikat ovat olleet päättäjien tiedossa kymmeniä vuosia, mutta mitään muutoksia ei tapahdu. Onko syynä se, että poliitikot ovat liian riippuvaisia rakennusliikkeiden vaalituesta? Markkinatalous on joka tapauksessa kaukana nykyisestä asuntorakentamisesta.

Maailmassa on monenlaista uskontoa ja niitä on ollut niin kauan kuin inhimillistä historiaa on voitu jäljittää. Varhaisimmat kulttuurilöydökset jo viittaavat jonkinlaisiin uhrimenoihin.

Ihmisluontoon kuuluu tuntemattoman pelko ja kuolema on suuri tuntematon. Sen edessä moni turvautuu uskonnon tuomaan lohdutukseen kuolemanjälkeisestä elämästä, jossa asiat voivat olla paremmin.

Mutta pelko on myös yksi tehokkaimmista vallankäytön välineistä. Ei siis ole ihme, että vallanpitäjät iskevät silmänsä uskontoon ja käyttävät sitä oman asemansa pönkittämiseen.

Uskonto on yksityisasia

Varsinkin suomalaisessa luterilaisessa kulttuurissa uskonto on pyritty tiukasti eristämään kunkin yksityiseen elämänpiiriin. Kirkollisia tapoja kyllä noudatetaan kohtuullisessa määrin. Suuri enemmistö kuuluu kirkkoon ja antaa kastaa lapsensa. Useimmat nuoret käyvät rippikoulun ja jos joku solmii avioliiton, hän haluaa kirkkohäät. Kirkossa käydään ainakin jouluna ja pitkäperjantaina. Vainajille halutaan kirkolliset hautajaiset.

Julkista uskonsa tunnustamista ja omasta uskonnollisista kokemuksista keskustelemista pidetään jo sopivaisuuden rajan ylittämisenä. Uskonto ei myöskään näy moraalisten ratkaisujen taustalla.

Kristinuskon ja luterilaisuuden syvin olemus on, että ihminen pelastuu armosta ilman omia tekojaan. Tästä moni vetää sen virheellisen johtopäätöksen, ettei ihmisten tekemisillä ole mitään tekemistä uskonnon kanssa. Vielä pitemmälle tämä tulkita viedään joissakin herätysliikkeissä, joissa opetetaan, että ihmisen hyvät teot ovat Jumalan silmissä kuin saastainen vaate.

Tämä ongelma ei ollut tuntematon apostoli Paavalillekaan, jota pidetään kristillisen teologian perustajana. Hänhän kirjoittaa Roomalaiskirjeessä pilkkaajista, jotka armosta pelastumiseen viitaten yllyttivät tekemään mahdollisimman paljon syntiä, että saisi osakseen mahdollisimman paljoa armoakin.

Tällainen spekulointi on kuitenkin kristinuskon hengen vastaista. Jeesus sanoi vuorisaarnassaan, ettei hän ole tullut lakia kumoamaan vaan täyttämään lain. Tällä hän tarkoitti kymmentä käskyä, jotka muodostavat yleismaailmallisen elämää suojelevan koodiston.

Käskyt elämän suojana

Vaikka ihminen pelastuu yksin armosta, hän on lakiin sidottu maanpäällisen elämänsä ajan. Lait suojelevat yhteiselämäämme luhistumasta kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Kymmenen käskyä saatetaan kokea vanhentuneina, ihmisen vapautta rajoittavina kieltoina. Joskus kannattaa vaihtaa näkökulmaa ja ajatella asioita syvällisemmin.

Joku voi suhtautua ymmärtäväisesti myymälävarkauteen. Ketäpä se haittaa, jos joskus sujauttaa ostoskassissa ylimääräisen olutpullon kassan ohi. Mutta jos sama henkilö menettää vaikkapa sateenvarjonsa, siitä nousee kova poru.

Miehet saattavat naureskellen kehua syrjähyppyjään, mutta millainen raivokohtaus onkaan tiedossa, jos oma kumppani on käynyt vieraissa.

Omiin valkoisiin valheisiin suhtaudutaan ymmärtäen, mutta kuka haluaa olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, jonka sanaan ei voi luottaa. Valehtelevaa ihmistä voi seurata huvikseen kuin stand up –koomikkoa, mutta mihinkään yhteistyöhön hänen kanssaan ei kannata ryhtyä.

Kirkon julistus on nykyisin painottunut liiaksi armon ja suvaitsevaisuuden julistukseen ja Jumalan elämää suojelevan lain myönteinen vaikutus yhteiselämään on tyystin unohdettu. Sen seurauksena jokainen tekee sitä, mitä pitää omasta mielestään oikeana. Eikä siitä hyvää seuraa.

Pelottava fundamentalismi

Toinen ääripää on uskonnollinen puhdasoppisuus, jossa uskonnollinen johtaja nostaa itsensä muiden yläpuolelle ja vaatii alaisiltaan täydellistä kuuliaisuutta. Usein tällaisille lahkoille on ominaista opilliset erityiskorostukset, joilla erotutaan muista. Liikkeen sisällä minkäänlaista arvostelua ei hyväksytä. Tietoa organisaation valtasuhteista ja varojen käytöstä pantataan.

Nykyisistä maailmanuskonnoista islamilainen fundamentalismi on vaarallisin esimerkki uskonnon käytöstä vallan välikappaleena. Itsemurhaiskuihin houkutelluille taistelijoille luvataan pääsy paratiisiin, jossa sata neitsyttä odottaa valmiina täyttämään heidän toiveensa. Ja halukkaita itsemurhakandidaatteja näyttää köyhissä ja epätoivoisissa olosuhteissa kasvaneiden ihmisten keskuudessa riittävän.

Uskonnollinen fanaattisuus kasvaa tietämättömyydestä. Yksinkertaisia ihmisiä on helppo ohjailla. Tässä suhteessa tulevaisuus näyttää synkältä. Internetistä ja maailmanlaajuisista satelliittilähetyksistä huolimatta kulttuurien vastakkainasettelu näyttäisi vain kasvavan. Siellä, missä ennakkoluulot ovat suurimmat, tiedotuskanavia ei käytetä ihmisten keskinäisen ymmärryksen lisäämiseen vaan oman identiteetin vahvistamiseen.

Protestanttisuuden siunaus

Länsimainen kulttuurin valtavirta on irtautunut omista juuristaan, kristinuskosta. Kristilliset kirkot ovat kasvaneet viime vuosina voimakkaimmin Afrikassa ja Aasiassa. Länsimainen viihdeteollisuus puolestaan levittää maailmalle väkivaltaviihdettä ja pornoa taivaan täydeltä. Hedonismista on tullut uusi uskonto. Sen levittämiseen näyttää riittävän voimavaroja.

Uskonnolla on merkitystä kansankuntien kehitykselle. Jos tarkastellaan maailman karttaa, suurimmassa osassa vauraista teollisuusmaista on valtauskontona protestanttisuus. Jo Max Weber aikanaan totesi yhteyden kapitalismin ja protestanttisuuden välillä. Hänen mukaansa selittävänä tekijänä on protestanttinen työmoraali. Siihen liittyy uskomus, että työssä menestyminen on osoitus Jumalan siunauksesta. Toisaalta kun hyvät teot eivät vaikuta pelastumiseen, niitä tehdään tässä elämässä menestymisen vuoksi sitä innokkaammin.

Postmodernistin palvonnan kohteet

Uskonnon merkitys protestanttisissa maissa on heikentynyt dramaattisesti 1970-luvulta lähtien. Suurimmalle osalle alle nelikymppisiä uskonnolla ei ole juurikaan merkitystä. Kirkossa käynnin on korvannut urheilu ja viihde sekä kuluttaminen. Urheiluhalleista, kauppakeskuksista, elokuvateattereista ja tv:stä on tullut heidän kirkkojaan, jossa palvotaan tähtikulttia ja mammonaa.

Tämä uusi uskonto sitoo ihmiset entistä tiukemmin valtapiiriinsä. Viihde vaikuttaa ensisijaisesti ihmisten tunteisiin, ei hänen järkeensä. Asia tulee harvinaisen selväksi, kun katsoo esimerkiksi rock-konsertissa vellovaa ihmismassaa. Tällainen joukko taitavan agitaattorin käsissä on pelottava yhdistelmä.

Ahneus on kuolemansynti

Ahneus on yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Se lienee niistä yleisin, vaikka eräs katolinen piispa totesikin haastattelussaan, että ahneus on ainut synti, jota kukaan ei ole koskaan tunnustanut hänelle ripittäytyessään.

Ahneus vaanii erityisesti vallanpitäjiä, vaikkei se muillekaan ole vieras. Suomessakin on viime vuosilta tuoreita esimerkkejä vallanpitäjien pohjattomasta ahneudesta. Suuryritysten johtajat kahmivat itselleen suunnattomia etuja asemaansa ja tuttavuussuhteitaan hyväksi käyttäen. Julkisesti esitetään, että Suomessakin pitäisi tuloeroja lisätä tuottavuuden parantamiseksi. Sillä ehkä saadaan tilastoita kaunisteltua, mutta yhteiskunnan vakautta se ei varmasti lisää.

Jos ahneudelle annetaan valta, sillä päin vastoin on tuhoisat seuraukset yhteiskunnalle. Rikkaat rikastuvat jaa köyhät köyhtyvät, kunnes erot kärjistyvät räjähdyspisteeseen.

Valtavien omaisuuksien haaliminen muutamille harvoille ei ole rikkaiden omienkaan etujen mukaista. Nykyaikainen hyvinvointiyhteiskunta elää kulutuksesta. Jos kulutus taantuu, seurauksena on lama ja työttömyys, jolloin myös yritysten voitot kutistuvat ja osa jopa joutuu lopettamaan toimintansa.

Kahtalainen vaikutus

Uskonnon merkitys vallankäytössä on siis kahtalainen. Toisaalta vaarana on kaikkia uskontoja yhdistävän moraalisen koodin hylkääminen. Kun uskonto ei kiinnosta postmodernia ihmistä, hän heittää lapsen pesuveden mukana eli menettää eettisen perustan elämästään.

Toisaalla väijyy uskonnollinen fanaattisuus vastavoimana maallistumiselle ja moraaliselle rappiolle. Se vaatii ehdotonta kuuliaisuutta ja oman ajattelun hylkäämistä.

Kolmas tie on palaaminen kristinuskon puhtaimpaan olemukseen, joka toteutuu samanaikaisessa lakien kunnioituksessa ja armollisuudessa erehtyviä lähimmäisiä kohtaan.

Suomaista teollisuutta ajetaan parhaillaan alas kotimaassa ja tuotantoa siirretään halvan työvoiman maihin ja lähemmäs suuria markkinoita. Ilmiö ei ole pelkästään suomalainen vaan osa maailmanlaajuista globalisaatiota.

Aikoinaan Suomikin on päässyt osalliseksi tästä ilmiöstä. Esimerkiksi vielä 1970-luvulla ruotsalainen Saab perusti Uuteenkaupunkiin autojen kokoonpanotehtaan ja myös Volvon sanottiin olevan ”kotimainen”, koska siinä oli niin paljon suomalaisten alihankkijoiden käyttämiä osia. Puhumattakaan, että suurin osa perinteikkäistä teollisuusyrityksitä Suomessa oli ulkomaalaisten perustamia.

Keski- ja Itä-Euroopan vaihdettua sosialismista markkinatalouteen 1980-luvulla monet yritykset siirsivät tuotantoaan entisiin sosialistimaihin niiden alhaisten tuotantokustannusten ja ulkomaisia investointeja suosivan politiikan kannustamina.

Elintaso tai oikeammin kustannustaso entisissä sosialistimaissa on noussut ja ne ovat menettäneet kilpailuetunsa sellaisille nouseville teollisuusmahdeille kuten Kiina ja Intia. Tällä hetkellä maailman teollisuusinvestoinneista valtaosa suuntautuukin Kaakkois-Aasiaan. Tehtaiden mukana siirtyvät myös työpaikat. Suomessa käydään yt-neuvotteluja ja jaetaan irtosanomislappuja samaan aikaan kun Kiinassa ja Intiassa värvätään ja koulutetaan henkilökuntaa liukuhihnojen ääreen.

Yritysjohtajat perustelevat Kina-ilmiötä välttämättömyydellä. ”Ui tai uppoa” kuvaa hyvin tätä ajattelutapaa, jossa nähdään vain kaksi vaihtoehtoa tulevaisuudessa. Todellisuus on kuitenkin monenkirjavampi.

Tuotantoa Suomesta pois siirtävät yritykset vähättelevät niitä kustannuksia, joita tuotannon käynnistäminen uudessa kulttuuriympäristössä kohtaa. Laskelmat tuotannon edullisuudesta perustuvat liiaksi historiallisiin tietoihin, eikä niissä oteta huomioon, että tilanne voi muuttua ratkaisevasti muutamassa vuodessa. Esimerkiksi Kiina ilmoitti hiljattain poistavansa ulkomaisille yrityksille tarjotut veroedut. Selvää myös on, etteivät kiinalaiset työntekijät suostu määrättömästi raatamaan riisikupillisella ja asumaan parakkikylissä. Hekin haluavat kasvavan osansa työnsä hedelmistä.

Useimmiten siirtopäätöstä tehtäessä jätetään kokonaan huomiotta kulttuurieroista johtuva ”kitka”, koska sitä on vaikea arvioida numeroilla. Kustannuksia kuitenkin syntyy hakkeiden viivästyessä mitä ihmeellisimmistä syistä. Metsäbotnian Uruguayn sellutehdashanke on tästä varoittava esimerkki.

Esimerkiksi Kaukoitään tuotantoaan siirtäneiden suomalaisten alihankintayhtiöiden kannattavuus on heikentynyt samaa tahtia kun tuotantoa on siirretty halvan työvoiman maihin. Uusien tuotantolaitosten käyttöönotossa on kohdattu ”odottamattomia” ongelmia. Näistä ei kuitenkaan puhuta julkisesti eikä tehtyjä virheitä myönnetä. Vakioselitys tuntuu pikemminkin olevan, että vaikeudet olisivat vielä suurempia, jos ei olisi lähdetty Suomesta, vaikka täällä on suljettu erittäin kannattavia yksikköjä.

Toistaiseksi Suomi on selvinnyt kohtuullisen hyvin Kiina-ilmiöstä. Pois siirtyneen tuotannon tilalle on syntynyt uusia työpaikkoja ja kasvuyritykset ovat rekrytoineet vapautuvan työvoiman. Suomalaisten hyvä koulutustaso, työmotivaatio ja luotettavuus ovat yhdistelmä, jota on maailmalta vaikea löytää. Niiden varassa pitkäjänteistä yritystoimintaa on mahdollista harjoittaa myös Suomessa. Yritykset voivat oppia ”uimaan” myös täällä tuhansien järvien maassa. Sen vuoksi ei tarvitse lähteä valtamerten taakse.

Äänestysvilkkaus jäi vuoden 2007 eduskuntavaaleissa alhaisemmaksi kuin koskaan sotien jälkeen. Vain eurovaaleissa on jääty äänestysvilkkaudessa vielä alemmaksi. Joka kolmas äänioikeutettu liittyi nukkuvien puolueeseen ja jätti oikeutensa käyttämättä.

Demokratian toimivuuden kannalta alhainen äänestysprosentti on ikävä asia. Tutkimusten mukaan hyvin koulutetut ja muutenkin hyväosaiset käyttävät äänioikeuttaan selvästi innokkaammin kuin ne, joilla menee elämässä syystä tai toisesta huonosti. Äänestämättä jättäminen on yksi syrjäytymisen merkki.

Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Juuri sen avulla pyritään tasoittamaan ihmisten välistä eriarvoisuutta. Verotuksella kootaan varoja yhteiseen kassaan, josta voidaan tukea avun tarpeessa olevia joko tulonsiirtoina tai yhteiskunnallisina palveluina. Järjestelmä toimii huonosti, jos se ei kiinnosta niitä, joiden etuja sen pitäisi eniten puolustaa.

Näidenkin vaalien alla käytiin monenlaisia kampanjoita äänestysaktiivisuuden kohottamiseksi. Eniten huomiota sai SAK:n mainoskampanja, jota ei voitu alkuperäisessä muodossaan edes esittää. Kampanja oli mauton ja epäasiallinen ja vaalitulosten valossa näytti toimivan tarkoitustaan vastaan. Ei ole näyttöä siitä, että oikeusministeriön nuoriin kohdistamalla kampanjallakaan olisi ollut suurta vaikutusta nuorten äänestysvilkkauteen.

Media epäonnistui 

Tiedotusvälineiden vastuu kansalaisten vaali-innostuksen herättämisessä on keskeisen tärkeä. Tässä suhteessa voi sanoa suomalaisen median epäonnistuneen vaaleista toiseen. Tälläkin kertaa vaaleista yritettiin tehdä pääministerivaalit. Samat kolme puoluejohtajaa esiintyivät televisiossa illasta toiseen. On selvää, ettei heillä voi riittää mitään uutta annettavaa vaan keskustelu junnaa paikallaan.

Tiedotusvälineiden keskittyminen pääministeriehdokkaisiin jättää muut ehdokkaat äänestäjille vieraiksi ja tuntemattomiksi. Puolueet yrittävät paikata tätä epäkohtaa värväämällä ehdokkaiksi julkisuudesta ennestään tunnettuja henkilöitä, vaikka näillä ei olisi minkäänlaisia edellytyksiä kansanedustajan tehtävien hoitoon. Heidän tehtävänsä on kerätä ääniä puolueelle ja valituksi tultuaan toimia kiltisti napin painajina ryhmän päätösten mukaisesti.

Muissa maissa vaalit näkyvät aivan eri tavalla tiedotusvälineissä. Vaalit leimaavat koko ohjelmistoa ainakin kuukauden ajan ennen vaaleja. Vaalikeskusteluissa katetaan vuorollaan eri elämänaloja ja keskustelijat edustavat omien alojensa asiantuntemusta.

Suomea väkirikkaammissa maissa on pienilläkin paikkakunnilla oma paikallinen tv-kanavansa, jossa voidaan käsitellä paikallisia aiheita. Tärkeintä ei ole sekuntidemokratia vaan se, että eri vaihtoehdot tulevat äänestäjille tutuiksi.

Suomessa erityisesti sähköisten viestimien kenttä on edelleenkin hyvin keskittynyt. Yle hallitsee useita kanavia ja muut vapaat kanavat ovat MTV3:n ja Sanoma-konsernin hallinnassa. Vaaliohjelmien surkea taso osoittaa, ettei näiltä tahoilta löydy uudistumiskykyä.

Uusi hallitus joutuu tekemään ratkaisun analogisilta kanavilta vapautuvien taajuuksien käytöstä. Niitä on varmasti kärkkymässä kansainvälisiä mediakonserneja. Taajuuksien myöntäminen niille olisi suuri virhe. Se söisi nykyisten kanavien kannattavuutta ja johtaisi todennäköisesti ohjelmatarjonnan viihteellistymiseen entisestään.

Hallitus voisi tehdä kansallisesti merkittävän kulttuuripoliittisen teon jakamalla vapautuvat taajuudet uusin perustein ei-kaupallisille toimijoille. Suomeen mahtuisi varmasti uskonnollista ohjelmaa lähettävä tv-kanava, kulttuuri- ja taidekanava sekä paikallisohjelmaa lähettävien asemien verkko.

Suomessa on koulutettu viime vuosina paljon media-alan ammattilaisia, mutta heille ei ole löytynyt työpaikkoja keskittyvän ja toimintojaan supistavan vanhan median parissa. Nykytekniikka mahdollistaa ohjelmatuotannon myös pienellä budjetilla ja tuloksena voi olla laadukasta ohjelmatarjontaa, kun ideat ovat hyviä. Ennakkoluuoton suhtautumien uusiin yrityksiin voisi virkistävällä tavalla monipuolistaa mediakenttäämme ja vaikuttaa positiivisesti jopa äänestysvilkkauteen.

Vaalitulos oli mannaa kokoomukselle ja sen nuorelle puheenjohtajalle Jyrki Kataiselle. Puolueella on kuitenkin suuria haasteita vaalituloksen hyödyntämisessä muuten kuin kasvaneena puoluetukena.

On todennäköistä, että kokoomus nousee hallituspuolueeksi. Sauli Niinistö lienee itseoikeutettu valtiovarainministeri, jos hän vain sen postin huolii. Ministerikokemusta löytyy monelta muultakin kokoomusvaikuttajalta, mutta pelkkä kokemus ei riitä. Vastassa on monenlaisia vihollisia.

Keskusta on kerta toisensa jälkeen onnistunut jallittamaan neuvottelukumppaninsa hallitusneuvotteluissa olipa vastapuolella sitten SDP tai kokoomus. Vaarana on, että kokoomus ennen pitkää huomaa kirjoittaneensa nimensä vekseliin, jolla lunastetaan keskustan vaalilupauksia.

Puheenjohtaja Katainen toisteli vaali-iltana useaan kertaan äänestäjien antaneen tukensa kokoomuksen arvoille. Lieneeköhän Kataiselle itselleenkään selvinnyt, mitä ne kokoomuksen arvot ovat ja miten niitä voidaan edistää eduskunnasta tai hallituksesta käsin.

Hallituspuolueena kokoomuksen ministerit törmäävät ensimmäiseksi vastahakoiseen virkamieskuntaan. SDP:n pitkä valtakausi on tehnyt mahdolliseksi ministeriöiden miehittämisen omilla luottomiehillä, jotka voivat jarruttaa ministerien liiallista uudistusintoa. Vanhastaan tiedetään, että kokeneet virkamiehet pyörittävät untuvikkoministereitä ensimmäiset vuodet mennen tullen. Monessa ministeriössä on jo valmiit suunnitelmat tulevan hallituksen ohjelmaksi punamultapohjalta. On mielenkiintoista nähdä, missä määrin kokoomus pystyy niihin laittamaan oman Jyrkin tai Saulin puumerkkinsä?

Selvimmin kokoomus voisi profiloitua kulttuurin alueella. Kulttuurialueen toimijoissa on kuitenkin paljon vasemmistolaisesti ajattelevia. Sieltä suunnalta on vaikea löytää myötätuntoa, jos tavoitteena on uudistaa kulttuurielämäämme porvarillista maailmankuvaa suosivaan suuntaan.

Tulevan hallituksen toiminnan kannalta merkittävää on myös, millaiset suhteet sillä on tiedotusvälineisiin. Se yksituumaisuus, jolla toimittajat pyrkivät syömään Kataisen uskottavuutta ennen vaaleja, ennakoi vaikeuksia tälläkin alueella. Katainen ei antautunut provosoitavaksi ja otti ensimmäisen erävoiton. Tunnustavatko tiedotusvälineet oman tappionsa vai yrittävätkö revanssia jää nähtäväksi.

Eduskuntavaalien suurin häviäjä oli äänestysaktiivisuus. Joka kolmas äänioikeutettu jätti oikeutensa käyttämättä. Vaalitulosten perusteella vasemmistopuolueiden näytti olleen vaikeinta saada kannattajansa liikkeelle. Välittömiä syitä olivat SAK:n epäonnistunut mainoskampanja, oikeusministeri Luhtasen epäselvä vaalilasku ja huono vaalisää varsinaisen vaalipäivän loppupuolella. Sohva houkutteli poliittisesti uneliaita enemmän kuin tarpominen äänestyspaikalle lähes vaakasuoraan päin naamaa piiskaavassa räntäsateessa.

SDP:n huonolla vaalimenestyksellä on syvällisempiäkin syitä. Moni asia on kehittynyt huonoon suuntaan sosiaalidemokraattien vallassaolon aikana.

Kunnallisissa hyvinvointipalveluissa kuten terveydenhuollossa ja sosiaalitoimessa on vuosia jatkunut säälimätön juustohöylälinja, joka on syönyt työpaikkoja ja heikentänyt palveluja. Myös teollisuudesta on kadonnut satojatuhansia työpaikkoja samanaikaisesti, kun uutiset kertovat pörssiyhtiöiden ennätyksellisistä voitoista. Pääomanomistajia on lisäksi palkittu mittavin verohelpotuksin.

Opiskelijoiden asema on kurjistunut, kun opintotuen reaaliarvo valunut alaspäin. SDP on menettänyt viimeisetkin nuoret kannattajansa. Mutta ei ainoastaan heitä. Opintotuen heikkeneminen rasittaa myös pieni- ja keskituloisten perheiden vanhempia, jotka joutuvat kustantamaan lastensa opintoja omasta kukkarostaan.

Asuntopolitiikka on täysin epäonnistunut. Kasvupaikkakunnilla asuntojen hinnat ovat karanneet pilviin ja taantuvilla paikkakunnille puretaan tyhjiksi jääneistä taloja. Sähkön ja polttonesteiden hinnoissa rahastetaan Fortumin johtajille tähtitieteellisiä optiovoittoja.

EU ja euro koetaan alkuinnostuksen jälkeen rasitteeksi. Suomesta on tullut EU:n nettomaksaja. Hyötyjiä ovat Brysselit herrat ja kotimaiset kartanonomistajat, jotka kuittaavat miljoonien eurojen maataloustukiaiset.

Hallituksen suurin ylpeydenaihe, 100 000 uuden työpaikan luominen on paljastunut tilastokikkailuksi. Kadonneiden pysyvien ja kokoaikaisten työpaikkojen tilalle on syntynyt osa-aikaisia pätkätöitä huonosti palkatuille aloille.

Eläkeläisetkin kokevat tulleensa kaltoin kohdelluiksi. Verotuksessa syrjitään eläkeläisiä aktiiviväestöön verrattuna ja eläkkeiden heikennetty indeksisuoja koetaan epäoikeudenmukaiseksi. Pahinta kuitenkin on, että eläkeläisten on entistä vaikeampaa saada tarvitsemiaan terveydenhoito- ja hoivapalveluja ja niiden laatu on romahtanut.

SDP ei ole hallituksesta käsin pystynyt puolustamaan hyvinvointiyhteiskunnan murenemista. Ammattiyhdistysliikkeen kovasta ytimestä eli SAK:sta ja sen teollisuusliitoilta ei tullut riittävää tukea, päin vastoin ”kuoleman suudelmaksi” tulkittu mainoskampanja.

Vaikka keskustakin menetti edustajapaikkoja, se sai merkittävän torjuntavoiton ja säilytti niukasti asemansa maan suurimpana puolueena. Keskusta on onnistunut puolustamaan hallituskumppaniaan paremmin omien kannattajiensa etuja.

Vaalituloslaskennan edetessä tapahtui dramaattisia muutoksia sekä puolueiden että yksittäisten ehdokkaiden kannatuksessa. Moni jo kansanedustajaksi julistettu ehdokas sai todeta jääneensä rannalle, kun lopulliset tulokset tulivat julki. Tästä voi tehdä sen johtopäätöksen, että ns. liikkuvat äänestäjät eivät olleet liikkeellä vaalipäivänä. Heidän kotiin jäämisensä ratkaisi näiden dramaattisten vaalien suunnan.

”Poliittinen vastuu” -ilmaus on varmaankin otettu käyttöön erotukseksi taloudellisesta vastuusta, josta ministerit on erikseen vapautettu perustuslain tasoisen ministerivastuulain nojalla. Valtioneuvosto saa siis tehdä vaikka kuinka tyhmiä päätöksiä, esimerkiksi myöntää jonkin valtionyhtiön johdolle miljoonien eurojen optiot ilman, että ministerit joutuisivat korvausvastuuseen valtiolle aiheutetusta vahingosta.

Poliittinen vastuu tarkoittaa sitä, että luottamustoimet ovat määräaikaisia ja valituksi tulleet henkilöt joutuvat aika ajoin mittauttamaan kannatuksensa vaaleissa. Näin siis teoriassa.

Käytännössä poliittinen vastuu toteutuu ani harvoin. Muistan käytännössä yhden tapauksen 1980-luvulta, jolloin kaikki eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsenet, joukossa myös kokenut parlamentaarikko Johannes Virolainen jäivät valitsematta uudelleen eduskuntavaaleissa. Syynä oli äänestäjien kyllästyminen liialliseen ulkomaanmatkailuun. Yleensä äänestäjien muisti on armollinen ja vaalitilanteessa ei muisteta menneitä syntejä vaan äänestetään tuutua edustajaa.

Edustuksellinen demokratia yhdessä puoluekurin kanssa johtaa myös siihen, että valta keskittyy harvoille mutta vastuu jakautuu monille.

Enemmistöhallituksen muodostamiseen riittää 100 kansanedustajan kannatus eli puolet eduskuntapaikoista. Kun äänestysaktiivisuus on 70 prosentin luokkaa ja vaalijärjestelmämme suosii suuria puolueita, riittää eduskunnan enemmistön saavuttamiseen, jos hallituspuolueita äänestää noin kolmannes äänioikeutetuista.

Puolueiden sisällä on usein erilaisia rintamalinjoja ja monissa asioissa puolueen kanta määräytyy enemmistöpäätöksellä. Puolueiden sisälläkään kaikki eivät ole tasa-arvoisia, vaan toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset, kuten brittiläinen yhteiskuntakriitikko George Orwell totesi mainiossa satiirissaan Eläinten vallankumous. Valta vain näyttää keskittyvät epäviralliselle hyvä veli –verkostolle, joka sopii asiat ja ajaa ne läpi luottamusmieselimissä. Tällä tavoin saadaan vastuu jaettua laajemmalle, vaikka todellisen päätöksen on tehnyt kourallinen avainhenkilöitä.

Miten sitten poliittista vastuuta voitaisiin parantaa? Eräs keino on päätöksenteon läpinäkyvyyden lisääminen. Huonot päätökset syntyvät yleensä salassa pienen porukan kesken, koska päätöksenteon pohjaksi ei ole käytettävissä riittävästi oikeaa informaatiota. Päätöksen läpi runnomiseen käytetään asia-argumenttien sijasta muita, lasten kasvatuksesta tuttuja keinoja kuten lahjonta, uhkailu ja kiristys. Jos päätöksenteko on julkista, moni päättäjä joutuu arvioimaan uudelleen omia motiivejaan ja toimintatapojaan.

Ihmisluonnon olemukseen kuuluu myös, että yhteisiä varoja käytetään huomattavasti leväperäisemmin kuin omia. Tosin varsinkin läntisessä naapurimaassamme on ollut päättäjiä, joilla omatkaan raha-asiat eivät ole pysyneet hallinnassa. Mutta jos päättäjät olisivat henkilökohtaisesti vastuussa huonojen päätösten seurauksista, päätöksentekoon tulisi varmaankin lisää huolellisuutta ja tarkkuutta.

Entropiahan tarkoittaa spontaania muutosta, jossa aine pyrkii korkeammasta energiatilasta alempaan ja tämä tapahtuma ei ole käännettävissä ilman ulkopuolista energiaa. Konkreettinen esimerkki on vihreän ruohon muuttuminen mullaksi talven aikana.

Vaikka entropiaa esiintyy myös elottomassa aineessa – esimerkiksi jään sulaminen vedeksi, jolloin sen kiderakenne purkautuu – olisi houkuttelevaa ajatella entropiaa elämän ja kuoleman välisenä taisteluna. Kuoleminen merkitsee entropiaa vastustavan energian loppumista. Kuollessaan mahtavinkin diktaattori menettää valtansa lopullisesti.

Valta siis luo ja ylläpitää valtarakenteita. Eläinkunnassa tuttu ilmiö on nokkimisjärjestys. Tavallisesti lauman voimakkain yksilö ns. alfauros käyttää energiaa saavuttaakseen itselleen laumassa aseman, jossa se voi tyydyttää omat ravinto- ja suvunjatkamistarpeensa ennen muita.

Valta säätelee myös ihmisten välisiä suhteita. Ja pohjimmiltaan siinäkin valtarakenteet määräytyvät fyysisen voiman tai sillä uhkaamisen perusteella. Konkreettisimmin tämä näkyy niissä maissa, joissa valtarakenteet ovat vasta muotoutumassa. Erilaiset pyssymiesjoukkiot käyttävät ja näyttävät voimaansa saadakseen mahdollisimman suuren vaikutusvallan. Ja tavoitteetkin näyttävät samoilta kuin eläinlaumoissa: omien tarpeiden tyydyttäminen. Valta käsitetään oikeudeksi pistää kätensä toisten taskuun.

Sivistyneemmissä kulttuureissa, joita nimitetään demokraattisiksi eli tasavaltaisiksi valta ja vallankäyttö kytketään mielellään politiikkaan, työelämään tai ylipäätään organisaatioiden toimintaan. Mutta todellisuudessa valta säätelee kaikkia ihmissuhteita, vaikka se usein yritetään häveliäästi kätkeä jalompien päämäärien taakse.

Valta tuo mukanaan vastuuta. Kun alfauros on ruokaillut, se päästää arvoasteikossa seuraavat saaliin kimppuun, koska muussa tapauksessa se olisi pian lauman ainut jäsen. Lauman hyvinvointi on sen omalta kannaltaankin elintärkeää.

Miten vastuu toteutuu tai miten sen pitäisi toteutua ihmisten välisissä valtasuhteissa? Ihmisten toiminta ei ole aina kovin pitkäjänteistä. Valtaa ja sen tuomia hedelmiä halutaan kahmia itselle yli kohtuuden, mutta vastuu vallankäytön seurauksista työnnetään mieluusti muiden kannettavaksi. Tarkoitukseni kirjoittaa tälle palstalle esseitä, joissa tarkastellaan miten vastuu toteutuu erilaissa vallankäyttötilanteissa.

Tervetuloa lukemaan blogiani. Kirjoittelen tänne satunnaisesti mietelmiä vallankäytöstä ja vastuusta.