Suomaista teollisuutta ajetaan parhaillaan alas kotimaassa ja tuotantoa siirretään halvan työvoiman maihin ja lähemmäs suuria markkinoita. Ilmiö ei ole pelkästään suomalainen vaan osa maailmanlaajuista globalisaatiota.
Aikoinaan Suomikin on päässyt osalliseksi tästä ilmiöstä. Esimerkiksi vielä 1970-luvulla ruotsalainen Saab perusti Uuteenkaupunkiin autojen kokoonpanotehtaan ja myös Volvon sanottiin olevan ”kotimainen”, koska siinä oli niin paljon suomalaisten alihankkijoiden käyttämiä osia. Puhumattakaan, että suurin osa perinteikkäistä teollisuusyrityksitä Suomessa oli ulkomaalaisten perustamia.
Keski- ja Itä-Euroopan vaihdettua sosialismista markkinatalouteen 1980-luvulla monet yritykset siirsivät tuotantoaan entisiin sosialistimaihin niiden alhaisten tuotantokustannusten ja ulkomaisia investointeja suosivan politiikan kannustamina.
Elintaso tai oikeammin kustannustaso entisissä sosialistimaissa on noussut ja ne ovat menettäneet kilpailuetunsa sellaisille nouseville teollisuusmahdeille kuten Kiina ja Intia. Tällä hetkellä maailman teollisuusinvestoinneista valtaosa suuntautuukin Kaakkois-Aasiaan. Tehtaiden mukana siirtyvät myös työpaikat. Suomessa käydään yt-neuvotteluja ja jaetaan irtosanomislappuja samaan aikaan kun Kiinassa ja Intiassa värvätään ja koulutetaan henkilökuntaa liukuhihnojen ääreen.
Yritysjohtajat perustelevat Kina-ilmiötä välttämättömyydellä. ”Ui tai uppoa” kuvaa hyvin tätä ajattelutapaa, jossa nähdään vain kaksi vaihtoehtoa tulevaisuudessa. Todellisuus on kuitenkin monenkirjavampi.
Tuotantoa Suomesta pois siirtävät yritykset vähättelevät niitä kustannuksia, joita tuotannon käynnistäminen uudessa kulttuuriympäristössä kohtaa. Laskelmat tuotannon edullisuudesta perustuvat liiaksi historiallisiin tietoihin, eikä niissä oteta huomioon, että tilanne voi muuttua ratkaisevasti muutamassa vuodessa. Esimerkiksi Kiina ilmoitti hiljattain poistavansa ulkomaisille yrityksille tarjotut veroedut. Selvää myös on, etteivät kiinalaiset työntekijät suostu määrättömästi raatamaan riisikupillisella ja asumaan parakkikylissä. Hekin haluavat kasvavan osansa työnsä hedelmistä.
Useimmiten siirtopäätöstä tehtäessä jätetään kokonaan huomiotta kulttuurieroista johtuva ”kitka”, koska sitä on vaikea arvioida numeroilla. Kustannuksia kuitenkin syntyy hakkeiden viivästyessä mitä ihmeellisimmistä syistä. Metsäbotnian Uruguayn sellutehdashanke on tästä varoittava esimerkki.
Esimerkiksi Kaukoitään tuotantoaan siirtäneiden suomalaisten alihankintayhtiöiden kannattavuus on heikentynyt samaa tahtia kun tuotantoa on siirretty halvan työvoiman maihin. Uusien tuotantolaitosten käyttöönotossa on kohdattu ”odottamattomia” ongelmia. Näistä ei kuitenkaan puhuta julkisesti eikä tehtyjä virheitä myönnetä. Vakioselitys tuntuu pikemminkin olevan, että vaikeudet olisivat vielä suurempia, jos ei olisi lähdetty Suomesta, vaikka täällä on suljettu erittäin kannattavia yksikköjä.
Toistaiseksi Suomi on selvinnyt kohtuullisen hyvin Kiina-ilmiöstä. Pois siirtyneen tuotannon tilalle on syntynyt uusia työpaikkoja ja kasvuyritykset ovat rekrytoineet vapautuvan työvoiman. Suomalaisten hyvä koulutustaso, työmotivaatio ja luotettavuus ovat yhdistelmä, jota on maailmalta vaikea löytää. Niiden varassa pitkäjänteistä yritystoimintaa on mahdollista harjoittaa myös Suomessa. Yritykset voivat oppia ”uimaan” myös täällä tuhansien järvien maassa. Sen vuoksi ei tarvitse lähteä valtamerten taakse.
