Kun jokin poliitikko on töpännyt, hän saattaa reteesti ilmoittaa ottavansa asiasta poliittisen vastuun. Mitään muuta ei sitten tapahdukaan ja elämä jatkuu ikään kuin asia olisi tällä ilmoituksella hoidettu. Mistä siis poliittisessa vastuussa on kysymys.
”Poliittinen vastuu” -ilmaus on varmaankin otettu käyttöön erotukseksi taloudellisesta vastuusta, josta ministerit on erikseen vapautettu perustuslain tasoisen ministerivastuulain nojalla. Valtioneuvosto saa siis tehdä vaikka kuinka tyhmiä päätöksiä, esimerkiksi myöntää jonkin valtionyhtiön johdolle miljoonien eurojen optiot ilman, että ministerit joutuisivat korvausvastuuseen valtiolle aiheutetusta vahingosta.
Poliittinen vastuu tarkoittaa sitä, että luottamustoimet ovat määräaikaisia ja valituksi tulleet henkilöt joutuvat aika ajoin mittauttamaan kannatuksensa vaaleissa. Näin siis teoriassa.
Käytännössä poliittinen vastuu toteutuu ani harvoin. Muistan käytännössä yhden tapauksen 1980-luvulta, jolloin kaikki eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsenet, joukossa myös kokenut parlamentaarikko Johannes Virolainen jäivät valitsematta uudelleen eduskuntavaaleissa. Syynä oli äänestäjien kyllästyminen liialliseen ulkomaanmatkailuun. Yleensä äänestäjien muisti on armollinen ja vaalitilanteessa ei muisteta menneitä syntejä vaan äänestetään tuutua edustajaa.
Edustuksellinen demokratia yhdessä puoluekurin kanssa johtaa myös siihen, että valta keskittyy harvoille mutta vastuu jakautuu monille.
Enemmistöhallituksen muodostamiseen riittää 100 kansanedustajan kannatus eli puolet eduskuntapaikoista. Kun äänestysaktiivisuus on 70 prosentin luokkaa ja vaalijärjestelmämme suosii suuria puolueita, riittää eduskunnan enemmistön saavuttamiseen, jos hallituspuolueita äänestää noin kolmannes äänioikeutetuista.
Puolueiden sisällä on usein erilaisia rintamalinjoja ja monissa asioissa puolueen kanta määräytyy enemmistöpäätöksellä. Puolueiden sisälläkään kaikki eivät ole tasa-arvoisia, vaan toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset, kuten brittiläinen yhteiskuntakriitikko George Orwell totesi mainiossa satiirissaan Eläinten vallankumous. Valta vain näyttää keskittyvät epäviralliselle hyvä veli –verkostolle, joka sopii asiat ja ajaa ne läpi luottamusmieselimissä. Tällä tavoin saadaan vastuu jaettua laajemmalle, vaikka todellisen päätöksen on tehnyt kourallinen avainhenkilöitä.
Miten sitten poliittista vastuuta voitaisiin parantaa? Eräs keino on päätöksenteon läpinäkyvyyden lisääminen. Huonot päätökset syntyvät yleensä salassa pienen porukan kesken, koska päätöksenteon pohjaksi ei ole käytettävissä riittävästi oikeaa informaatiota. Päätöksen läpi runnomiseen käytetään asia-argumenttien sijasta muita, lasten kasvatuksesta tuttuja keinoja kuten lahjonta, uhkailu ja kiristys. Jos päätöksenteko on julkista, moni päättäjä joutuu arvioimaan uudelleen omia motiivejaan ja toimintatapojaan.
Ihmisluonnon olemukseen kuuluu myös, että yhteisiä varoja käytetään huomattavasti leväperäisemmin kuin omia. Tosin varsinkin läntisessä naapurimaassamme on ollut päättäjiä, joilla omatkaan raha-asiat eivät ole pysyneet hallinnassa. Mutta jos päättäjät olisivat henkilökohtaisesti vastuussa huonojen päätösten seurauksista, päätöksentekoon tulisi varmaankin lisää huolellisuutta ja tarkkuutta.
