Markkinataloutta asuntopolitiikkaan

Otsikkoni on tarkoituksella provosoiva. Olettaisin suurimman osan ihmisistä ajattelevan, että asunnot ovat erityisesti kasvukeskuksissa liian kalliita juuri sen vuoksi, että asuntorakentaminen on jätety liiaksi markkinavoimien armoille. Mutta onko näin todellisuudessa?

Asuntorakentaminen on varmaankin yksi säädellyimmistä teollisuudenaloista. Entisaikaan lähes kuka tahansa pystyi maaseudulla rakentamaan itselleen hirsitalon, joka säilyi isältä pojalle. Talossa ei ehkä ollut mukavuuksia, mutta nykyajan homeongelmista ei ollut hajuakaan.

Nyt pystytään teollisesti valmistamaan taloja liukuhihnalla ja kokoamaan valmis talopaketti pystyyn muutamassa tunnissa. Tuottavuus on kohonnut huikeasti, mutta samalla hinnat ovat karanneet tavallisen ihmisen ulottumattomiin. Yleisesti tunnettua on myös, että työn laatu on huonontunut. Tekijöiltä on kadonnut ammattiylpeys ja jäljelle on jäänyt rahastusmentaliteetti.

Jos joku palkkatyöllään elävä haluaa rakennuttaa talon, hänen on voitettava lotossa tai teetettävä talo perinteiseen tapaan omalla ja tuttavien talkootyönä. Valitettavasti ihmisiltä on kadonnut taito tehdä omilla käsillään ja sen mukana myös kyky arvioida, mitä huonolaatuisesta työstä kannattaa maksaa.

Tärkein markkinavoima on aina asukas, joka on kakkien laskujen lopullinen maksaja. Mutta kun rakennustuotanto on ketjuuntunut, yhteys maksajan ja tuotajan välillä on katkennut. Ainoa keino vaikuttaa omiin asumiskustannuksiinsa on paluu omatoimirakentamiseen ja mahdollisimman suurelta osin luonnon materiaaleista kuten puusta ja kivestä.

Valtio on yrittänyt helpottaa asumiskustannuksia erilaisilla tukimuodoilla. Suurinta määrää tuetaan asuntolainojen korkovähennyksellä. Nuorille ensiasunnon ostajille on tarjolla ylimääräinen korkovähennys. Tuorein julkisuuteen tullut ehdotus on vuokra-asuntojen tuottajille suunnatut verohelpotukset.

Useimmille tukimuodoille on yhteistä, että ne toimivat asunnon lopullista hankkijaa vastaan. Kun ihmisillä on tuen ansiosta enemmän rahaa käytettävissä asumiseen, se tuppaa nostamaan asumiseen hintaa. Ongelmanahan on tarjonnan puute kysyntään nähden.

Rakennusteollisuus ja maanomistus kasvavien kaupunkien ympäristössä on keskittynyttä ja rakentajat pystyvät toimillaan rajoittamaan tuotantoa, jolloin ylikysyntä säilyy ja hinnat jatkavat nousuaan. Asuntojen tarjontaa pitäisi pystyä lisäämään. Kuntien pitäisi kaavoittaa ripeämmin ja luovuttaa tontteja sellaisille rakentajille, jotka tuottavat asuntoja kohtuuhinnoilla sekä myös omatoimirakentajille. Nämä seikat ovat olleet päättäjien tiedossa kymmeniä vuosia, mutta mitään muutoksia ei tapahdu. Onko syynä se, että poliitikot ovat liian riippuvaisia rakennusliikkeiden vaalituesta? Markkinatalous on joka tapauksessa kaukana nykyisestä asuntorakentamisesta.

Uskonto vallankäytön välineenä

Maailman suurimmat vääryydet on tehty Jumalan nimissä – ilman laillista valtakirjaa.

Maailmassa on monenlaista uskontoa ja niitä on ollut niin kauan kuin inhimillistä historiaa on voitu jäljittää. Varhaisimmat kulttuurilöydökset jo viittaavat jonkinlaisiin uhrimenoihin.

Ihmisluontoon kuuluu tuntemattoman pelko ja kuolema on suuri tuntematon. Sen edessä moni turvautuu uskonnon tuomaan lohdutukseen kuolemanjälkeisestä elämästä, jossa asiat voivat olla paremmin.

Mutta pelko on myös yksi tehokkaimmista vallankäytön välineistä. Ei siis ole ihme, että vallanpitäjät iskevät silmänsä uskontoon ja käyttävät sitä oman asemansa pönkittämiseen.

Uskonto on yksityisasia

Varsinkin suomalaisessa luterilaisessa kulttuurissa uskonto on pyritty tiukasti eristämään kunkin yksityiseen elämänpiiriin. Kirkollisia tapoja kyllä noudatetaan kohtuullisessa määrin. Suuri enemmistö kuuluu kirkkoon ja antaa kastaa lapsensa. Useimmat nuoret käyvät rippikoulun ja jos joku solmii avioliiton, hän haluaa kirkkohäät. Kirkossa käydään ainakin jouluna ja pitkäperjantaina. Vainajille halutaan kirkolliset hautajaiset.

Julkista uskonsa tunnustamista ja omasta uskonnollisista kokemuksista keskustelemista pidetään jo sopivaisuuden rajan ylittämisenä. Uskonto ei myöskään näy moraalisten ratkaisujen taustalla.

Kristinuskon ja luterilaisuuden syvin olemus on, että ihminen pelastuu armosta ilman omia tekojaan. Tästä moni vetää sen virheellisen johtopäätöksen, ettei ihmisten tekemisillä ole mitään tekemistä uskonnon kanssa. Vielä pitemmälle tämä tulkita viedään joissakin herätysliikkeissä, joissa opetetaan, että ihmisen hyvät teot ovat Jumalan silmissä kuin saastainen vaate.

Tämä ongelma ei ollut tuntematon apostoli Paavalillekaan, jota pidetään kristillisen teologian perustajana. Hänhän kirjoittaa Roomalaiskirjeessä pilkkaajista, jotka armosta pelastumiseen viitaten yllyttivät tekemään mahdollisimman paljon syntiä, että saisi osakseen mahdollisimman paljoa armoakin.

Tällainen spekulointi on kuitenkin kristinuskon hengen vastaista. Jeesus sanoi vuorisaarnassaan, ettei hän ole tullut lakia kumoamaan vaan täyttämään lain. Tällä hän tarkoitti kymmentä käskyä, jotka muodostavat yleismaailmallisen elämää suojelevan koodiston.

Käskyt elämän suojana

Vaikka ihminen pelastuu yksin armosta, hän on lakiin sidottu maanpäällisen elämänsä ajan. Lait suojelevat yhteiselämäämme luhistumasta kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Kymmenen käskyä saatetaan kokea vanhentuneina, ihmisen vapautta rajoittavina kieltoina. Joskus kannattaa vaihtaa näkökulmaa ja ajatella asioita syvällisemmin.

Joku voi suhtautua ymmärtäväisesti myymälävarkauteen. Ketäpä se haittaa, jos joskus sujauttaa ostoskassissa ylimääräisen olutpullon kassan ohi. Mutta jos sama henkilö menettää vaikkapa sateenvarjonsa, siitä nousee kova poru.

Miehet saattavat naureskellen kehua syrjähyppyjään, mutta millainen raivokohtaus onkaan tiedossa, jos oma kumppani on käynyt vieraissa.

Omiin valkoisiin valheisiin suhtaudutaan ymmärtäen, mutta kuka haluaa olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, jonka sanaan ei voi luottaa. Valehtelevaa ihmistä voi seurata huvikseen kuin stand up –koomikkoa, mutta mihinkään yhteistyöhön hänen kanssaan ei kannata ryhtyä.

Kirkon julistus on nykyisin painottunut liiaksi armon ja suvaitsevaisuuden julistukseen ja Jumalan elämää suojelevan lain myönteinen vaikutus yhteiselämään on tyystin unohdettu. Sen seurauksena jokainen tekee sitä, mitä pitää omasta mielestään oikeana. Eikä siitä hyvää seuraa.

Pelottava fundamentalismi

Toinen ääripää on uskonnollinen puhdasoppisuus, jossa uskonnollinen johtaja nostaa itsensä muiden yläpuolelle ja vaatii alaisiltaan täydellistä kuuliaisuutta. Usein tällaisille lahkoille on ominaista opilliset erityiskorostukset, joilla erotutaan muista. Liikkeen sisällä minkäänlaista arvostelua ei hyväksytä. Tietoa organisaation valtasuhteista ja varojen käytöstä pantataan.

Nykyisistä maailmanuskonnoista islamilainen fundamentalismi on vaarallisin esimerkki uskonnon käytöstä vallan välikappaleena. Itsemurhaiskuihin houkutelluille taistelijoille luvataan pääsy paratiisiin, jossa sata neitsyttä odottaa valmiina täyttämään heidän toiveensa. Ja halukkaita itsemurhakandidaatteja näyttää köyhissä ja epätoivoisissa olosuhteissa kasvaneiden ihmisten keskuudessa riittävän.

Uskonnollinen fanaattisuus kasvaa tietämättömyydestä. Yksinkertaisia ihmisiä on helppo ohjailla. Tässä suhteessa tulevaisuus näyttää synkältä. Internetistä ja maailmanlaajuisista satelliittilähetyksistä huolimatta kulttuurien vastakkainasettelu näyttäisi vain kasvavan. Siellä, missä ennakkoluulot ovat suurimmat, tiedotuskanavia ei käytetä ihmisten keskinäisen ymmärryksen lisäämiseen vaan oman identiteetin vahvistamiseen.

Protestanttisuuden siunaus

Länsimainen kulttuurin valtavirta on irtautunut omista juuristaan, kristinuskosta. Kristilliset kirkot ovat kasvaneet viime vuosina voimakkaimmin Afrikassa ja Aasiassa. Länsimainen viihdeteollisuus puolestaan levittää maailmalle väkivaltaviihdettä ja pornoa taivaan täydeltä. Hedonismista on tullut uusi uskonto. Sen levittämiseen näyttää riittävän voimavaroja.

Uskonnolla on merkitystä kansankuntien kehitykselle. Jos tarkastellaan maailman karttaa, suurimmassa osassa vauraista teollisuusmaista on valtauskontona protestanttisuus. Jo Max Weber aikanaan totesi yhteyden kapitalismin ja protestanttisuuden välillä. Hänen mukaansa selittävänä tekijänä on protestanttinen työmoraali. Siihen liittyy uskomus, että työssä menestyminen on osoitus Jumalan siunauksesta. Toisaalta kun hyvät teot eivät vaikuta pelastumiseen, niitä tehdään tässä elämässä menestymisen vuoksi sitä innokkaammin.

Postmodernistin palvonnan kohteet

Uskonnon merkitys protestanttisissa maissa on heikentynyt dramaattisesti 1970-luvulta lähtien. Suurimmalle osalle alle nelikymppisiä uskonnolla ei ole juurikaan merkitystä. Kirkossa käynnin on korvannut urheilu ja viihde sekä kuluttaminen. Urheiluhalleista, kauppakeskuksista, elokuvateattereista ja tv:stä on tullut heidän kirkkojaan, jossa palvotaan tähtikulttia ja mammonaa.

Tämä uusi uskonto sitoo ihmiset entistä tiukemmin valtapiiriinsä. Viihde vaikuttaa ensisijaisesti ihmisten tunteisiin, ei hänen järkeensä. Asia tulee harvinaisen selväksi, kun katsoo esimerkiksi rock-konsertissa vellovaa ihmismassaa. Tällainen joukko taitavan agitaattorin käsissä on pelottava yhdistelmä.

Ahneus on kuolemansynti

Ahneus on yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Se lienee niistä yleisin, vaikka eräs katolinen piispa totesikin haastattelussaan, että ahneus on ainut synti, jota kukaan ei ole koskaan tunnustanut hänelle ripittäytyessään.

Ahneus vaanii erityisesti vallanpitäjiä, vaikkei se muillekaan ole vieras. Suomessakin on viime vuosilta tuoreita esimerkkejä vallanpitäjien pohjattomasta ahneudesta. Suuryritysten johtajat kahmivat itselleen suunnattomia etuja asemaansa ja tuttavuussuhteitaan hyväksi käyttäen. Julkisesti esitetään, että Suomessakin pitäisi tuloeroja lisätä tuottavuuden parantamiseksi. Sillä ehkä saadaan tilastoita kaunisteltua, mutta yhteiskunnan vakautta se ei varmasti lisää.

Jos ahneudelle annetaan valta, sillä päin vastoin on tuhoisat seuraukset yhteiskunnalle. Rikkaat rikastuvat jaa köyhät köyhtyvät, kunnes erot kärjistyvät räjähdyspisteeseen.

Valtavien omaisuuksien haaliminen muutamille harvoille ei ole rikkaiden omienkaan etujen mukaista. Nykyaikainen hyvinvointiyhteiskunta elää kulutuksesta. Jos kulutus taantuu, seurauksena on lama ja työttömyys, jolloin myös yritysten voitot kutistuvat ja osa jopa joutuu lopettamaan toimintansa.

Kahtalainen vaikutus

Uskonnon merkitys vallankäytössä on siis kahtalainen. Toisaalta vaarana on kaikkia uskontoja yhdistävän moraalisen koodin hylkääminen. Kun uskonto ei kiinnosta postmodernia ihmistä, hän heittää lapsen pesuveden mukana eli menettää eettisen perustan elämästään.

Toisaalla väijyy uskonnollinen fanaattisuus vastavoimana maallistumiselle ja moraaliselle rappiolle. Se vaatii ehdotonta kuuliaisuutta ja oman ajattelun hylkäämistä.

Kolmas tie on palaaminen kristinuskon puhtaimpaan olemukseen, joka toteutuu samanaikaisessa lakien kunnioituksessa ja armollisuudessa erehtyviä lähimmäisiä kohtaan.

Kiina-ilmiö ei ole ikuinen

Suomaista teollisuutta ajetaan parhaillaan alas kotimaassa ja tuotantoa siirretään halvan työvoiman maihin ja lähemmäs suuria markkinoita. Ilmiö ei ole pelkästään suomalainen vaan osa maailmanlaajuista globalisaatiota.

Aikoinaan Suomikin on päässyt osalliseksi tästä ilmiöstä. Esimerkiksi vielä 1970-luvulla ruotsalainen Saab perusti Uuteenkaupunkiin autojen kokoonpanotehtaan ja myös Volvon sanottiin olevan ”kotimainen”, koska siinä oli niin paljon suomalaisten alihankkijoiden käyttämiä osia. Puhumattakaan, että suurin osa perinteikkäistä teollisuusyrityksitä Suomessa oli ulkomaalaisten perustamia.

Keski- ja Itä-Euroopan vaihdettua sosialismista markkinatalouteen 1980-luvulla monet yritykset siirsivät tuotantoaan entisiin sosialistimaihin niiden alhaisten tuotantokustannusten ja ulkomaisia investointeja suosivan politiikan kannustamina.

Elintaso tai oikeammin kustannustaso entisissä sosialistimaissa on noussut ja ne ovat menettäneet kilpailuetunsa sellaisille nouseville teollisuusmahdeille kuten Kiina ja Intia. Tällä hetkellä maailman teollisuusinvestoinneista valtaosa suuntautuukin Kaakkois-Aasiaan. Tehtaiden mukana siirtyvät myös työpaikat. Suomessa käydään yt-neuvotteluja ja jaetaan irtosanomislappuja samaan aikaan kun Kiinassa ja Intiassa värvätään ja koulutetaan henkilökuntaa liukuhihnojen ääreen.

Yritysjohtajat perustelevat Kina-ilmiötä välttämättömyydellä. ”Ui tai uppoa” kuvaa hyvin tätä ajattelutapaa, jossa nähdään vain kaksi vaihtoehtoa tulevaisuudessa. Todellisuus on kuitenkin monenkirjavampi.

Tuotantoa Suomesta pois siirtävät yritykset vähättelevät niitä kustannuksia, joita tuotannon käynnistäminen uudessa kulttuuriympäristössä kohtaa. Laskelmat tuotannon edullisuudesta perustuvat liiaksi historiallisiin tietoihin, eikä niissä oteta huomioon, että tilanne voi muuttua ratkaisevasti muutamassa vuodessa. Esimerkiksi Kiina ilmoitti hiljattain poistavansa ulkomaisille yrityksille tarjotut veroedut. Selvää myös on, etteivät kiinalaiset työntekijät suostu määrättömästi raatamaan riisikupillisella ja asumaan parakkikylissä. Hekin haluavat kasvavan osansa työnsä hedelmistä.

Useimmiten siirtopäätöstä tehtäessä jätetään kokonaan huomiotta kulttuurieroista johtuva ”kitka”, koska sitä on vaikea arvioida numeroilla. Kustannuksia kuitenkin syntyy hakkeiden viivästyessä mitä ihmeellisimmistä syistä. Metsäbotnian Uruguayn sellutehdashanke on tästä varoittava esimerkki.

Esimerkiksi Kaukoitään tuotantoaan siirtäneiden suomalaisten alihankintayhtiöiden kannattavuus on heikentynyt samaa tahtia kun tuotantoa on siirretty halvan työvoiman maihin. Uusien tuotantolaitosten käyttöönotossa on kohdattu ”odottamattomia” ongelmia. Näistä ei kuitenkaan puhuta julkisesti eikä tehtyjä virheitä myönnetä. Vakioselitys tuntuu pikemminkin olevan, että vaikeudet olisivat vielä suurempia, jos ei olisi lähdetty Suomesta, vaikka täällä on suljettu erittäin kannattavia yksikköjä.

Toistaiseksi Suomi on selvinnyt kohtuullisen hyvin Kiina-ilmiöstä. Pois siirtyneen tuotannon tilalle on syntynyt uusia työpaikkoja ja kasvuyritykset ovat rekrytoineet vapautuvan työvoiman. Suomalaisten hyvä koulutustaso, työmotivaatio ja luotettavuus ovat yhdistelmä, jota on maailmalta vaikea löytää. Niiden varassa pitkäjänteistä yritystoimintaa on mahdollista harjoittaa myös Suomessa. Yritykset voivat oppia ”uimaan” myös täällä tuhansien järvien maassa. Sen vuoksi ei tarvitse lähteä valtamerten taakse.